"Kerrankin on loistava joukkue kasattu lätkän MM-kisoihin" -lauseen kuulee lähes joka vuosi. Joka vuosi se on ollut täydellinen, mutta missä ne kultamitalit ovat? Joka kerta ylistetään loistavaa sentterikaartia ja puolustajia, maalivahdista puhumattakaan. Olisiko nyt vuonna 2008 vihdoinkin löytynyt se aivan äärettömän mahtava joukkue?
  Mielestäni joukkueessa on paljolti parantamisen varaa, sillä kuten Iltalehti mainitsikin noin viikko takaperin, vain pakki puuttuu. Sentteriosasto on ylähyllyltä, ehdottomasti hyökkääjien parhaimmistoa, mutta puolustajat ovatkin vähän muuta. Tällä hetkellä ehkä parhaimmaksi puolustajaksi on noussut Ville Koistinen, joka pääsee puolustusalueelta myös hyökkäyspäähän ja silti salamana takaisin. Toki esimerkiksi Luoma, Väänänen ja tietenkin Salmela ovat hyviä pelaajia, mutta heiltä puuttuu sitä jotain. Ehkä se on kokemus, mutta Salmelalla kuitenkin on muita hyveitä, esimerkiksi loistava heittäytyminen hakattavaksi, vain siksi, ettei "paremmat pelaajat saisi pelikieltoa".
   Joukkuueesta löytyy sitten näitä sankareita. Teemu Selänne, Saku Koivu ja Ville Peltonen muodostavat ykkösketjun, joka jostain syystä ei ole yltänyt hirveisiin loistosuorituksiin. Peltonen on ollut todella piilossa koko turnauksen ajan, Selänne on löysäillyt muuten vain ja Sakua odotettiin kuin kuuta nousevaa, jonka jälkeen hän tuotti useimmille pettymyksen. (Mitä muka voi olettaa yksien harjoitusten jälkeen uusien ihmisten kanssa ja hirveän paineen alla? Olisi ollut ihme, jos Saku olisi tehnyt viisi maalia ja vienyt Suomen voittoon ihan yksinään. Siihen ei edes tämä legenda pysty.) Selänne taasen on unohtanut sen, mikä kuuluu jokaiselle sentterille, PUOLUSTAMISEN. Mitä teki Teemu, kun kanadalaisjääkaappi vyöryi hänen ohitseen? Teemu kääntyi ympäri ja jäi katselemaan miehen menoa. Välierissä USAa vastaan hän taas oli kiekon kanssa maalilla, ja siitä olisi tullut hieno maali, JOS hän olisi syöttänyt Koivulle, joka oli suoraan maalin edessä. Mutta ei. Kun Selänne ITSE tahtoi yrittää. Ainoa ero näillä kahdella miehellä on se, että toinen on itseään täynnä, kun taas toinen tekee mitä tahansa joukkueensa vuoksi.
   Suuria odotettiin näiden herrojen lisäksi Olli Jokiselta, joka otti pelikiellon aukomalla turpaansa Suomi-USA -ottelussa. Kiellon jälkeinen peli sujui melko mallikkaasti Jokiselta, mutta edelliset esitykset olivat aivan järkyttävää kuraa. Mies menee miten sattuu, sooloilee ja vihdoinkin kun olisi se maalintekopaikka, päättää syöttää Selänteelle, joka on siinä vaiheessa jo maalin takana. Suurilta nimiltä on puuttunut todellakin se näyttö. Silti heitä peluutetaan ajatuksella "ehkä nyt". Jääkiekkoa pitäisi pelata niillä miehillä, jotka ovat valmiita heittäytymään koko kropallaan peliin mukaan ja ottavat vastustajan taklaukset ja vittuilut rauhallisesti. Yksi sellainen pelaaja on Antti Pihlström.
     Se jätkä ainakin osaa pelata. Pihlström on luultavasti yksi loistavimmista valinnoista Suomen joukkueeseen vähään aikaan. Hänen ei tarvitse muuta kuin napata kiekko ja singahtaa maalille. Loistavaa esitystä on häneltä nähty monessa ottelussa, kun on saatu Suomelle aloitusvoitto, jopa omassa päässä. Pihlström on napannut kiekon, luistellut miljoonaa vastapuolen ohitse ja lämäissyt maalin. Kyse on karkuun pääsemisestä, jonka jokainen pienikokoinen sentteri oppii jossain vaiheessa. Tai ainkin tulisi oppia, siitä on paljon hyötyä. Pihlströmiä on heitelty ketjusta toiseen, mutta silti hän suoriutuu jokaisen joukkuekaverin kanssa mallikkaasti. Parhaiten varmasti kolmosketjussa Niko Kapasen ja Jussi Jokisen kanssa. Se ketju tekee hengellään töitä.
    Suomi voitti muutaman pelin silkalla tuurilla. Pelin kulku oli sitä, että tehtiin johtomaali, josta vastustaja joko seurasi tai sitten ei. Tasoitti aina välillä. Ja sitten sen voittomaalin teki Tuomo Ruutu tai Koivun Mikko. Ei siinä mitään, mutta kun se alkoi olemaan vähän hakusessa koko touhu. NYT on hyvä meininki. Suomi pyöritti eilisessä USA ottelussa jenkkipoikia ihan mennen tullen, ja vaikka ne tasoittikin 37 sekunnissa 2-2, Leijonat ei menneet sekaisin ja ruvenneet sähläämään. Ja juuri se kertoo sen, että tänä vuonna meillä on ihmeellinen joukkue alla. Sellainen, joka pystyy tsemppaamaan itseään vielä epätoivon hetkellä. Eihän se kuulosta juuri miltään, mutta siihen ei olla aiemmin pystytty.