Tää viikko meni kenties ehkä paremmin, kuin edellinen, mutta silti aika paskaa on ollut. Järjetön vitutus ja väsyttää koko ajan ja mahtui joukkoon joku oksennustaudin poikanenkin. Ihanaa siis. Tästä illasta pitäis tulla ihan hyvä. Okei, mennään kattoo Nykiä, siis ei esitystä, mutta sitä äijää. Ja Huvi ja Annikikin on mukana jee! Ja eilen opin skeittaamaan. Mitä nyt yli kuus vuotta oon kyseistä lajia harrastanu silleen semisti ja eilen valaistuin, että se on takajalka, millä otetaan vauhtia, ei etujalka... Hyvä minä jee! Vittu mikä älypää on taas ollu.. Ei ihme, että ollaan istuttu siellä Nummelan tk:ssa muutaman kerran.. Toisaalta.. Ei ne mun skeittikaverit mitään älypäitä ollut, eli aikalailla fiilispohjalta mentiin. Ja se fiilis sattui olemaan itsensä satuttaminen. Jes.
     Ja taaskaan en ymmärrä sitä yhtä... Se on puhumatta vaikka kuinka kauan ja on TODELLA omituinen, ja yhtäkkiä se kommentoi mulle kalleriaan jotain ilosella meiningillä. Että terve, mitäs teille saisi olla. Mä en ymmärrä sitä ihmistä enää ollenkaan, ihan oikiasti. Huoh, ampukaa vaikka ittenne, ihan jokainen. Ja tänään olis ollu kiva olla töissä aamuvuorossa, kun ei siellä ketään olis ollu, kun kaikki oli päättäjäisissä tai jossain.. Argh. Huvi on kohta täällä, jee! Olin sille eilen hirvee, kun mua vitutti niin helvetisti olla töissä. Että tervetuloa Jumbon Robert's Coffeeseen, jos tahotte nähdä keesillä varustetun vittuuntuneen rillipään ärhäköimässä naama nurinpäin siellä.
      Ja Jonia ei taaskaan näkyny... Vittu.

Nyt mä tarviin enää vähän lisää raivoa että voin sanoa sille suoraan kaiken, mitä ajattelen siitä. Ja siihen ei mene kauaa. Jos se tänään olis ollut vapaalla, sen yhden puhelun jälkeen, se olis jo kuullut mitä mä ajattelen. Sen onneks se oli töissä... Tekemässä ei mitään.

Tukehdu rahoihis.

Tää viikko on ollut täydellistä paskaa. Oikiasti, joka päivä on yhtä paha kuin edellinen. Aina ne alkaa hyvin ja sitten tulee romahdus. Helvetti soikoon! Mun kämppä on ku joku hotelli, tänne tullaan ja täältä lähetään sanomatta mitään. Tai no, hotelleissa mennään tiskin kautta, kirjaudutaan sisään ja ulos, mutta ei mun talossa. Ja sitten ollaan vihasia ku perkeleet, ihan kun olis mun syy, jos jollain on allergia ja meinaa kuolla siks että mulla on koira. Saa siitä etukäteen sanoa, ettei mun tarvi venata kuin kuuta nousevaa, että se joku tulee koko kesäks asumaan tänne ja onkin sitten kaks yötä ja lähtee pois. Antoi ensin ymmärtää, että menee pois vain yhdeks yöks. Ja sitten kerääkin kaikki kamat ja lähtee kokonaan. Kyllä, hienoa.
     Eikä siinä vielä kaikki, mutta kun satutaan olemaan samassa työpaikassa, johon MINÄ sen puhuin. Nyt se ei edes halua samoja työvuoroja mun kanssa, vaikka ensin oli hirveet matsit esimiehen kanssa, että saatais niitä. Kiva, oon taas tehny jotain pahaa, josta en edes tiedä. Se käyttäytyy kuin mua ei olis olemassa, tai vaihtoehtoisesti niin, että mä olen pahinta myrkkyä.
     Mä suututan ihmisiä, oikeestaan vaan niitä tärkeimpiä. Onneks yks niistä edes jotenkin tajuaa. Koska mä en pysty olemaan sen kanssa riidoissa. Mä vihaan riitoja ja tappelua enemmän kuin mitään muuta. Ja suutun silti ite useemmin kuin ennen. Eli käytännössä koko ajan, jokaisesta pikkuasiasta.

Keksikää nyt jo jotain muuta kuin matsaaminen. Oikeesti, kenet se tekee hyvälle tuulelle?

Tää aamu alkoi niin loistavasti kuin aamu voi alkaa. Täysi vitutus. Heitettiin kaveri töihin ja alkoi tulla parempi mieli, kun seuraava ärsytys alkoi toden teolla. Siitä ei ehkä hirveästi nyt tässä mielentilassa voi kertoa, mutta siihen liittyi vahvasti toisen kaverin mutsi, joka iloisesti heitti mut ulos kampaamostaan. Ei suoranaisesti, mutta kierrellen ja kaarrellen, kunnes totesin vaan että jaa, no mä meen sitten autoon venaamaan. No aika nopeesti tuli kaverikin perässä, kun mutsinsa päätti laittaa välit poikki. Puhelin lauloi ja niin eespäin, kun käytiin hakemassa kaverin koirat niiden himasta.
    Sitten oli tietysti mulla vielä iki-ihana autokoulun teoriakoe, joka ei taaskaan mennyt läpi. Kahesta perkeleen kuvasta jäi kiinni. No, sieltä töihin, jossa tää toinen kaveri oli myös. (Ekaa päivää, mä puhuin sen sinne kesäks joskus talvella ja oletettiin molemmat että saataisiin samat työvuorot, kun se asuu mun kanssa samassa kämpässä ja niin edelleen. Mutta eipä sekään onnistunut.) Eli valmiiks vitutti todella huolella. Ihana esimiehemme siellä sitten esitti ihanaa esimiestä. Vittu joo. No, kaverin vuoro loppui ja samalla lähti tää toinenkin kaveri (kaikki kun asutaan samassa kämpässä, niin samalla kyydillä toki mennään). Ja taas vitutti. Onneks oli suht hyvä porukka iltavuorossa, mä en olis jaksanu mitään nimeltämainitsemattomia idiootteja kyselemässä tyhmiä sillon kun ei todella ole millään neuvomistuulella. Päivä meni melko nopiasti, mutta tottakai tän kaverin, jolla on suuri mutsiongelma, faija oli soittanut ja vaatinut koiria takasin himaan. Ihan varmasti joo.
     Toinen itkua vääntää kun tulee hakee mua töistä. Ajettiin tietysti vielä Mäkin kautta, eikä sillä nyt tietenkään mikään nälkä ollu, vaan se jäi autoon venaamaan kun toisen kaverin kanssa haettiin safkaa. Sielläkin oli joku täys juntti kassalla ja se sekoili huolella. Mun kokismukien väriskaalakin vaihtui perkele. Päästiin himaan, kaveri lähtee viemään niitä koiria takasin. Mua vitutti taas. Sit tulee viesti, että tuutko parkkikselle, en mä voi näitä koiria viedä pois. No tottakai menin. Nyt mä pelkään sen faijaa, että se syyttää mua tästä ja tulee haulikon kanssa oven taakse. Tosin sillä ei oo mitään asiaa mun kämppään, siitä pitää huolen mun lisäksi minun suuri susi.

Ja ainoa päivän pelastus oli se, että vihdoin ja viimein minun kauan odotettu leijonapaita saapui. Kapasen nimellä ja numerolla varustettuna. Ihanaa Leijonat, ihanaa. Ja Suomi otti pronssia niin että soi ja hurrit sai pataansa ...niin että soi!

"Kerrankin on loistava joukkue kasattu lätkän MM-kisoihin" -lauseen kuulee lähes joka vuosi. Joka vuosi se on ollut täydellinen, mutta missä ne kultamitalit ovat? Joka kerta ylistetään loistavaa sentterikaartia ja puolustajia, maalivahdista puhumattakaan. Olisiko nyt vuonna 2008 vihdoinkin löytynyt se aivan äärettömän mahtava joukkue?
  Mielestäni joukkueessa on paljolti parantamisen varaa, sillä kuten Iltalehti mainitsikin noin viikko takaperin, vain pakki puuttuu. Sentteriosasto on ylähyllyltä, ehdottomasti hyökkääjien parhaimmistoa, mutta puolustajat ovatkin vähän muuta. Tällä hetkellä ehkä parhaimmaksi puolustajaksi on noussut Ville Koistinen, joka pääsee puolustusalueelta myös hyökkäyspäähän ja silti salamana takaisin. Toki esimerkiksi Luoma, Väänänen ja tietenkin Salmela ovat hyviä pelaajia, mutta heiltä puuttuu sitä jotain. Ehkä se on kokemus, mutta Salmelalla kuitenkin on muita hyveitä, esimerkiksi loistava heittäytyminen hakattavaksi, vain siksi, ettei "paremmat pelaajat saisi pelikieltoa".
   Joukkuueesta löytyy sitten näitä sankareita. Teemu Selänne, Saku Koivu ja Ville Peltonen muodostavat ykkösketjun, joka jostain syystä ei ole yltänyt hirveisiin loistosuorituksiin. Peltonen on ollut todella piilossa koko turnauksen ajan, Selänne on löysäillyt muuten vain ja Sakua odotettiin kuin kuuta nousevaa, jonka jälkeen hän tuotti useimmille pettymyksen. (Mitä muka voi olettaa yksien harjoitusten jälkeen uusien ihmisten kanssa ja hirveän paineen alla? Olisi ollut ihme, jos Saku olisi tehnyt viisi maalia ja vienyt Suomen voittoon ihan yksinään. Siihen ei edes tämä legenda pysty.) Selänne taasen on unohtanut sen, mikä kuuluu jokaiselle sentterille, PUOLUSTAMISEN. Mitä teki Teemu, kun kanadalaisjääkaappi vyöryi hänen ohitseen? Teemu kääntyi ympäri ja jäi katselemaan miehen menoa. Välierissä USAa vastaan hän taas oli kiekon kanssa maalilla, ja siitä olisi tullut hieno maali, JOS hän olisi syöttänyt Koivulle, joka oli suoraan maalin edessä. Mutta ei. Kun Selänne ITSE tahtoi yrittää. Ainoa ero näillä kahdella miehellä on se, että toinen on itseään täynnä, kun taas toinen tekee mitä tahansa joukkueensa vuoksi.
   Suuria odotettiin näiden herrojen lisäksi Olli Jokiselta, joka otti pelikiellon aukomalla turpaansa Suomi-USA -ottelussa. Kiellon jälkeinen peli sujui melko mallikkaasti Jokiselta, mutta edelliset esitykset olivat aivan järkyttävää kuraa. Mies menee miten sattuu, sooloilee ja vihdoinkin kun olisi se maalintekopaikka, päättää syöttää Selänteelle, joka on siinä vaiheessa jo maalin takana. Suurilta nimiltä on puuttunut todellakin se näyttö. Silti heitä peluutetaan ajatuksella "ehkä nyt". Jääkiekkoa pitäisi pelata niillä miehillä, jotka ovat valmiita heittäytymään koko kropallaan peliin mukaan ja ottavat vastustajan taklaukset ja vittuilut rauhallisesti. Yksi sellainen pelaaja on Antti Pihlström.
     Se jätkä ainakin osaa pelata. Pihlström on luultavasti yksi loistavimmista valinnoista Suomen joukkueeseen vähään aikaan. Hänen ei tarvitse muuta kuin napata kiekko ja singahtaa maalille. Loistavaa esitystä on häneltä nähty monessa ottelussa, kun on saatu Suomelle aloitusvoitto, jopa omassa päässä. Pihlström on napannut kiekon, luistellut miljoonaa vastapuolen ohitse ja lämäissyt maalin. Kyse on karkuun pääsemisestä, jonka jokainen pienikokoinen sentteri oppii jossain vaiheessa. Tai ainkin tulisi oppia, siitä on paljon hyötyä. Pihlströmiä on heitelty ketjusta toiseen, mutta silti hän suoriutuu jokaisen joukkuekaverin kanssa mallikkaasti. Parhaiten varmasti kolmosketjussa Niko Kapasen ja Jussi Jokisen kanssa. Se ketju tekee hengellään töitä.
    Suomi voitti muutaman pelin silkalla tuurilla. Pelin kulku oli sitä, että tehtiin johtomaali, josta vastustaja joko seurasi tai sitten ei. Tasoitti aina välillä. Ja sitten sen voittomaalin teki Tuomo Ruutu tai Koivun Mikko. Ei siinä mitään, mutta kun se alkoi olemaan vähän hakusessa koko touhu. NYT on hyvä meininki. Suomi pyöritti eilisessä USA ottelussa jenkkipoikia ihan mennen tullen, ja vaikka ne tasoittikin 37 sekunnissa 2-2, Leijonat ei menneet sekaisin ja ruvenneet sähläämään. Ja juuri se kertoo sen, että tänä vuonna meillä on ihmeellinen joukkue alla. Sellainen, joka pystyy tsemppaamaan itseään vielä epätoivon hetkellä. Eihän se kuulosta juuri miltään, mutta siihen ei olla aiemmin pystytty.